Voimavarakeskeisen psykoterapiakoulutuksen taustafilosofia

Voimavarakeskeisen psykoterapia ja psykoterapiakoulutus ovat yhtäältä muotoutuneet perheterapian eräiden kehityssuuntausten pohjalta (katso alla). Toisaalta sen taustalla ovat George Kellyn konstuktivistinen psykologia (Kelly, 1955) ja yksilöpsykoterapian konstruktivistiset sovellukset kognitiivisen psykoterapian alueella (Guidano, 1995; Mahoney, 1991) sekä narratiiviset suuntaukset psykoanalyyttisen psykoterapian traditiossa (Schafer, 1992). Alan Gurmanin ja Stanley Messerin toimittamassa kirjassa ’Essential Psychotherapies’ nämä suuntaukset yhdistyvät psykoterapian postmodernien lähestymistapojen otsikon alle (Neimeyer ja Bridges, 2003). Suomalaisessa käytännössä on otettu käyttöön termi ’voimavarakeskeinen psykoterapia’ kun viitataan kontekstuaaliseen, konstruktionistiseen ja narratiiviseen perinteeseen tukeutuvaan psykoterapeuttiseen hoitotapaan.

Perheterapiassa 1980-luvulla alkoivat erottua lähestymistavat, jotka korostavat kielen merkitystä ainutkertaisten keskustelutilanteiden luomisessa. Saatuaan alkunsa strategisen perheterapian puitteissa, ensin alettiin puhua ratkaisukeskeisestä terapiasta. Tänään voimavarakeskeinen psykoterapia kuitenkin selkeästi erottautuu ratkaisukeskeisestä lyhytterapiasta sekä teoreettisen taustan että terapiatekniikan osalta. Harry Goolishian ja Harlene Anderson haastoivat systeemisen perheterapian toteamalla, että systeemit eivät luo ongelmia, vaan ongelmat perheessä luovat erityiset vuorovaikutussysteemit (Anderson & Goolishian, 1988). Australialainen Michael White ja uusiseelantilainen David Epston alkoivat puhua ongelman kyllästämistä kertomuksista (1990) ja yleisemmin siitä, että kertomukset, narratiivit rakentavat ihmisten elämää. Samoihin aikoihin Tom Andersenin ryhmä oli esitellyt ajatuksen reflektiivisestä tiimistä (Andersen, 1988) ja myöhemmin yleisemmin reflektiivisistä prosesseista, jotka eivät välttämättä ole yksinomaan perheterapeuttisia menetelmiä (Andersen, 1991). Suomessa taas syntyi ajatus avoimista hoitokokouksista vaikeimpien psykiatristen ongelmien hoidon suunnittelun ja psykoterapeuttisen työn foorumina (Alanen, 1993). Syntyi tarpeenmukaisen hoidon ajatus, jonka puitteissa kehittyi avoimen dialogin suuntaus, jossa korostetaan keskustelun osallistujien väliin syntyvää todellisuutta.

Kaikkia näitä terapiasuuntia yhdistää diskursiivinen ja kontekstuaalinen perusajatus. Asiakkaan ongelman todellisuus rakentuu kielessä – diskurssissa – tämän keskustelun ehtojen mukaisesti – kontekstissa. Ongelmaa ei nähdä yksilön psyykkisen rakenteen vajavuutena tai perhesysteemin funktiona, vaan huomio kohdistuu tyystin voimavarojen etsimiseen keskustelutavoista. Tässä tulee toissijaiseksi se, onko paikalla perhe vai yksilö ja terapeuttisena toimijana yksi henkilö vai työryhmä. Psykoterapia voi toteutua eri tavoilla kunkin tilanteen ehtojen – kontekstuaalisuus – ja kunkin potilaan erityisten taipumusten ja tarpeiden mukaisesti. Voimavarakeskeinen terapiasuuntaus on siis kehittynyt usean eri psykoterapiasuuntauksen kohtauspisteeseen. Useimmat näiden suuntausten edustajat allekirjoittavat Bruce Whampoldin (2001) psykoterapian tuloksellisuustutkimusten meta-analyysien pohjalta tekemän johtopäätöksen, että psykoterapian tuloksen muodostuminen on tutkittava kontekstuaalisena prosessina. Suurin osa voimavarakeskeistä psykoterapiaa koskeva tutkimustieto onkin saatu prosessisuuntautuneesta kvalitatiivisesta tutkimuksesta. Voimavarakeskeisen psykoterapian tuloksellisuudesta on kuitenkin saatu myös kvantitatiivista tutkimusnäyttöä psykoosin ja skitsofrenian hoidossa. Suomessa on tarpeenmukaisen hoidon tradition piirissä pitkä tutkimusperinne kvasikokeellisia tutkimuksia, joissa on todettu psykoterapeuttisen toiminnan parantavan hoidon tulosta ja eri psykoterapiamuotojen integroinnin auttavan sovittamaan hoidon kunkin erityistarpeisiin (Lehtinen, 1993; Saari, 2002). Avoimen dialogin hoitomallista on uusinta tietoa akuutin psykoosin hoidon tuloksellisuudesta (Seikkula ym., 2001; 2003). Skitsofreniapotilaiden kohdalla sairaalahoidon ja neuroleptilääkityksen tarve väheni ja psykoosista toipuminen tapahtui merkitsevästi vertailuryhmää paremmin. Kahden vuoden kuluttua 19 % avoimen dialogin hoidon potilaista oli eläkkeellä verrattuna vertailuryhmän 57 %:iin. Näkyviä psykoottisia oireita oli 20 %:lla verrattuna vertailuryhmän 50 %:iin.

Kvalitatiivisissa psykoterapiatutkimuksissa voimavarakeskeiset suuntaukset ovat olleet usein analyysin kohteena. Gehart ym (2001) mukaan perheterapian kvalitatiivisista tutkimuksista suurin osa kohdistui heidän post-moderneihin terapioihinsa luokittelemiin suuntauksiin. Suomessa voimavarakeskeisten terapiasuuntausten toimivuus on osoitettu psykoottisissa kriiseissä (Haarakangas, 1997), perheväkivallan kohtaamisessa (Holma & Wahlström, 2005), masennuksen hoidossa (Rautiainen, 2003) sekä useissa muissa psykoterapiassa esille tulevissa ongelmatilanteissa (Kurri, 2005; Wahlström, 1992). Kaikki nämä tutkimukset tukevat voimavarakeskeisen psykoterapian lähestymistavan tieteellistä perustaa.